Ikävä

Siitä on nyt melkein puoli vuotta, kun minä raahauduin tähän kuolleeseen kaupunkiin työharjoittelun ja kesätöiden merkeissä. Se puoli vuotta meni liian nopeasti. "Sit kun mä syyskuussa lähden.." "Sit kun mä parin kuukauden päästä lähden.." "Mä lähden onneksi vasta kuukauden päästä" Tuntuu kun kaiken tuon olisi sanonut eilen, ja nyt kuitenkin on se päivä kun minä aikuisten oikeasti vaihdan taas kaupunkia.

Noh, tunnelmat ovat todella ristiriitaiset. Minulla on koko kesän, siitä asti kun tänne tulin, ollut kamala ikävä Tampereelle. Olen kaivannut siellä miljoonia asioita! Jouduin muun muassa jättämään rakkaan yksiöni ja muutamat kaverit, joita en lupauksista huolimatta olekaan nähnyt koko kesässä. Mutta mitä muuta voi ihmisellä tulla ikävä? Kun asuu hetken Kotkassa, se muistuu mieleen kyllä. Kaipaan sitä, että voi päättää yhdeksältä illalta lähteä elokuviin ja se on edelleenkin mahdollista. Sitä, että kun haluat lähteä pubiin yhdelle lasilliselle, se todellakin on helposti vain yksi lasillinen. Pubeissa on valinnanvaraa, ja aina ihmisiä. Ja ne ihmiset. Ihmiset, jotka tulevat juttelemaan. Ihmiset, jotka ovat ystävällisiä ja ennakkoluulottomia. Ihmiset, jotka jättävät rauhaan jos niin pyytää, mutta jotka myös haluavat aidosti tutustua. Ja se Laser tag.

Olen siis onnellinen siitä että pääsen takaisin, mutta jos kokonaisuus olisi tässä, olisi elämä toki liian helppoa. Asialla on myös toinen puoli, ja voih, minkälainen toinen puoli onkaan.

Tämä kesä Kotkassa on ollut juuri sellainen kesä, mitä täällä odotinkin olevan. Ennustin että päädyn taas rappiolle hörppäämisen suhteen -check. Ennustin, että turhaudun äärimmäisyyksiin asti, koska Kotkalla ei ole tarjota tarpeeksi omankaltaisiani virikkeitä -check. Sen lisäksi ennustin, että kahden työn tekeminen tulee viemään minulta kaikki voimat -check. Mutta tästä kaikesta huolimatta Kotkassa on jotain, mikä antaa syyn tulla tänne uudestaankin. Ihmiset.

Ystäviä, kavereita ja tuttuja voi aina löytää uusia, ja pitääkin. Mutta itse en ainakaan halua päästää irti myöskään niistä vanhoista. Näin niin montaa vanhaa tuttua tänä kesänä, ja silti niin monta jäi näkemättä. Jokainen ilta, unohtumaton tai jo hieman unohdettu on ollut erikoislaatuinen, sillä lähellä on ollut upeita persoonia, tuttuja tai hieman tuntemattomampia. Ja sen lisäksi ovat vielä ne parhaat. Ne, joille ei kukaan vedä vertoja. Ja yksi joka tekee lähtemisestä lähes mahdotonta.

Niinpä vatsassani vääntää, ja silmissäni on aidosti kyyneleitä, niin naurettavalta kuin se voi kuulostaakin. Jätän taas niin suuren osan elämääni tänne. Ja vaikka moni voi kuvitella ettei itsellä ole osaa tai arpaa ajatuksissani, se ei ole totta. Minulla pyörii tälläkin hetkellä mielessäni noin sata henkilöä, joille haluaisin löytyvän lisää aikaa. Ihmisiä, joihin haluaisin tutustua paremmin, ja jotka siitä huolimatta että emme ole ylimpiä ystäviä, ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

Joten edessä on väistämätön: teen mitä tahansa, minulla on ikävä. Toisaalta se surettaa, toisaalta ei. On kamalaa jäädä kaipaamaan jotain niin kovasti kuin minä jään, mutta se ikävä kertoo siitä kuka minä olen, ja mihin olen elämässäni päässyt. Enkä tiedä, voinko löytää mitään pahaa siitä, että niin monet ihmiset ovat koskettaneet elämääni niin monella tapaa.

Aion siis ikävöidä rauhassa, mutta haluan teidän myös tietävän:
te teette lähtemisestä vaikeaa.