perjantai 27. syyskuuta 2013
torstai 26. syyskuuta 2013
Joskus maailman kuuluisi seisahtua
Oon nyt tarkoituksella pitänyt hieman etäisyyttä tähän kirjoittamiseen, sillä on ollut niin isoja asioita meneillään että niistä ei kannata puhua ennen kuin tietää mitä on sanottavaa.
Pari viikkoa sitten tapahtu jotain sellaista mikä pysäytti kokonaisen yökerhon, ja melkein kokonaisen kaupungin. Tää asia kosketti äärimmäisen montaa ihmistä, ja monet munkin lähellä olevat ihmiset joutui käymään läpi sen kaiken: shokin, totaalisen murtumisen ja niin pitkät keskustelut keskellä yötä. Ja moni heräsi seuraavana aamuna ja maailma oli niille täysin erilainen.
Ensimmäisenä halusin sanoa kaikille, joita asia koskettaa läheltä, että olen todella pahoillani tapahtuneesta. Se ei välttämättä auta mitään, mutta haluan teidän tietävän että teitä varten on olemassa ihmisiä jotka kuuntelevat, auttavat ja haluavat helpottaa teidän kulkuanne tän vaikean asian läpi.
Tää niin monelle vaikea yö pysäytti mutkin pohtimaan maailmaa sekä ihmisenä että tulevana sosionomina. Kun on koko yön yrittänyt olla läsnä muille, tarjota parhaansa mukaan lohdutusta, apua ja keskustelumahdollisuuksia, on seuraava aamu vaitelias ja hämmentävä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kaikenlaista ikävää sattuu jatkuvasti, eikä kaikilla ole toista ihmistä joka voisi olla tukena vaikeiden aikojen keskellä. Sen jälkeen mietin mistä se johtuu. Enkä todellakaan osaa sanoa. Onko ihmisistä tullut yhtäkkiä niin itsekkäitä, että kun nähdään toisen tosissaan kärsivän, voi katseen kääntää helposti muualle?
Kysymysten vastaukset ovat minulle täysi mysteeri, mutta sen tiedän, että itse sinä päivänä mietin vain, miten erilainen maailma on nyt niin monelle ihmiselle. Mietin, miten outoa on, että tänä päivänä kaikki muut kulkevat vain eteenpäin kun niin monella on paha olla. Ihmettelin, miksi maailma ei pysähtynyt. Oma päiväni oli silkkaa turhautumista siitä, että en voinut tehdä kenenkään hyväksi enempää, joten miksi siis apua ei rientänyt joka kolkasta helpottamaan niiden oloa, jotka sitä tarvitsevat?
Mutta näinhän asia on.
Ei maailma koskaan pysähdy, vaikka totuus on että sen pitäisi. Minunkin pitäisi pysähtyä useammin. Täällä tapahtuu jatkuvasti kauheuksia, sekä pienemmällä että suuremmalla mittakaavalla. Ja kaikilla ei ole sitä ihmistä joka on läsnä ja auttaa.
Ei kai koko maailmaa voi ottaa harteilleen, tai niin minulle on kerrottu. Mutta monet maailman mittakaavalla pienetkin asiat ovat niin merkityksellisiä. Niin monet pienemmätkin asiat koskettavat niin montaa elämää. Silti voimme ohittaa suuriakin asioita sillä verukkeella, että yksi ihminen ei voi niitä muuttaa. Mutta oletteko ajatelleet, että kyse voi olla pienistä teoista? Pienistä teoista, jotka kasvavat suuremmiksi? Siitä, että yhden asian kohdalla ajattelet toista ennen itseäsi ja joku sattuu tekemään samoin?
Me ei ehkä voida muuttaa maailmaa hetkessä. Ei voida pysäyttää kelloja ja arjen tiimellystä aina, jos jotain kamalaa tapahtuu. Maailmaakaan me ei saada millään seisahtumaan, mutta itse me voidaan hetkeksi pysähtyä auttamaan. Ja uskokaa tai älkää, joskus se on juurikin tarpeeksi.

maanantai 9. syyskuuta 2013
Ikävä
Siitä on nyt melkein puoli vuotta, kun minä raahauduin tähän kuolleeseen kaupunkiin työharjoittelun ja kesätöiden merkeissä. Se puoli vuotta meni liian nopeasti. "Sit kun mä syyskuussa lähden.." "Sit kun mä parin kuukauden päästä lähden.." "Mä lähden onneksi vasta kuukauden päästä" Tuntuu kun kaiken tuon olisi sanonut eilen, ja nyt kuitenkin on se päivä kun minä aikuisten oikeasti vaihdan taas kaupunkia.
Noh, tunnelmat ovat todella ristiriitaiset. Minulla on koko kesän, siitä asti kun tänne tulin, ollut kamala ikävä Tampereelle. Olen kaivannut siellä miljoonia asioita! Jouduin muun muassa jättämään rakkaan yksiöni ja muutamat kaverit, joita en lupauksista huolimatta olekaan nähnyt koko kesässä. Mutta mitä muuta voi ihmisellä tulla ikävä? Kun asuu hetken Kotkassa, se muistuu mieleen kyllä. Kaipaan sitä, että voi päättää yhdeksältä illalta lähteä elokuviin ja se on edelleenkin mahdollista. Sitä, että kun haluat lähteä pubiin yhdelle lasilliselle, se todellakin on helposti vain yksi lasillinen. Pubeissa on valinnanvaraa, ja aina ihmisiä. Ja ne ihmiset. Ihmiset, jotka tulevat juttelemaan. Ihmiset, jotka ovat ystävällisiä ja ennakkoluulottomia. Ihmiset, jotka jättävät rauhaan jos niin pyytää, mutta jotka myös haluavat aidosti tutustua. Ja se Laser tag.
Olen siis onnellinen siitä että pääsen takaisin, mutta jos kokonaisuus olisi tässä, olisi elämä toki liian helppoa. Asialla on myös toinen puoli, ja voih, minkälainen toinen puoli onkaan.
Tämä kesä Kotkassa on ollut juuri sellainen kesä, mitä täällä odotinkin olevan. Ennustin että päädyn taas rappiolle hörppäämisen suhteen -check. Ennustin, että turhaudun äärimmäisyyksiin asti, koska Kotkalla ei ole tarjota tarpeeksi omankaltaisiani virikkeitä -check. Sen lisäksi ennustin, että kahden työn tekeminen tulee viemään minulta kaikki voimat -check. Mutta tästä kaikesta huolimatta Kotkassa on jotain, mikä antaa syyn tulla tänne uudestaankin. Ihmiset.
Ystäviä, kavereita ja tuttuja voi aina löytää uusia, ja pitääkin. Mutta itse en ainakaan halua päästää irti myöskään niistä vanhoista. Näin niin montaa vanhaa tuttua tänä kesänä, ja silti niin monta jäi näkemättä. Jokainen ilta, unohtumaton tai jo hieman unohdettu on ollut erikoislaatuinen, sillä lähellä on ollut upeita persoonia, tuttuja tai hieman tuntemattomampia. Ja sen lisäksi ovat vielä ne parhaat. Ne, joille ei kukaan vedä vertoja. Ja yksi joka tekee lähtemisestä lähes mahdotonta.
Niinpä vatsassani vääntää, ja silmissäni on aidosti kyyneleitä, niin naurettavalta kuin se voi kuulostaakin. Jätän taas niin suuren osan elämääni tänne. Ja vaikka moni voi kuvitella ettei itsellä ole osaa tai arpaa ajatuksissani, se ei ole totta. Minulla pyörii tälläkin hetkellä mielessäni noin sata henkilöä, joille haluaisin löytyvän lisää aikaa. Ihmisiä, joihin haluaisin tutustua paremmin, ja jotka siitä huolimatta että emme ole ylimpiä ystäviä, ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.
Joten edessä on väistämätön: teen mitä tahansa, minulla on ikävä. Toisaalta se surettaa, toisaalta ei. On kamalaa jäädä kaipaamaan jotain niin kovasti kuin minä jään, mutta se ikävä kertoo siitä kuka minä olen, ja mihin olen elämässäni päässyt. Enkä tiedä, voinko löytää mitään pahaa siitä, että niin monet ihmiset ovat koskettaneet elämääni niin monella tapaa.
Aion siis ikävöidä rauhassa, mutta haluan teidän myös tietävän:
te teette lähtemisestä vaikeaa.

sunnuntai 25. elokuuta 2013
Aika kulkee, itkettää
Huah, viime kerrasta onkin taas aikaa. Pari asiaa!
Sain iltapalaa sänkyyn yks ilta mun uskomattoman ihanalta mieheltä. Olin huonotuulinen ollu koko päivän, ihan lopussa jollain tasolla, ja tää odotti mua. Nam. Se on se minunVili. Ja kuinka suuren vaikutuksen voi ihmiseen tehdä se, että joku huomioi näinkin pienellä asialla? No todella suuren. Aina pitää arvostaa pieniä asioita koska ilman niitä ei olis isompia.
Mun tukka on nyt hurjan punainen jo! Oon ihan intopinkeenä ku se on noin nopeesti punertunu, vaan kaksilla raidoilla! Tästä vähän esimerkkikuvaa. (värjäystä hoitelee Liisevillen Ella, kannattaa soitella)
Sit eilen tehtiin jotain mitä en oo vielä koskaan päässy tekemään: syötiin rapuja! Siis ihan kauheeta tavaraa yrittää nälkäsenä syödä juttuja mistä lähtee tyyliin kaks palaa lihaa irti. Noh, hyviä ne oli ja sit kun se suju hiukan paremmin muutaman rapusen jälkeen niin kivaahan se oli. Meillä oli myös siskon tekemät upeet rapuhatut! Vili oli maailman suloisin.
Toivoisin että olis jotain syvällisempääkin sanottavaa vaihteeksi, mutta ehkä se saa odottaa jollekin toiselle päivällä. Tällai puolkuolleena ja stressipipinä en taida ruveta mitään maailmaa muuttavaa tekstiä väsäämään!
Kohta se poitsu tulee kotiin kaverin muuttohommista ja pääsee tekemään iltapalaa! Oh how I'm gonna miss this when I go.
Sain iltapalaa sänkyyn yks ilta mun uskomattoman ihanalta mieheltä. Olin huonotuulinen ollu koko päivän, ihan lopussa jollain tasolla, ja tää odotti mua. Nam. Se on se minunVili. Ja kuinka suuren vaikutuksen voi ihmiseen tehdä se, että joku huomioi näinkin pienellä asialla? No todella suuren. Aina pitää arvostaa pieniä asioita koska ilman niitä ei olis isompia.
Mun tukka on nyt hurjan punainen jo! Oon ihan intopinkeenä ku se on noin nopeesti punertunu, vaan kaksilla raidoilla! Tästä vähän esimerkkikuvaa. (värjäystä hoitelee Liisevillen Ella, kannattaa soitella)
Sit eilen tehtiin jotain mitä en oo vielä koskaan päässy tekemään: syötiin rapuja! Siis ihan kauheeta tavaraa yrittää nälkäsenä syödä juttuja mistä lähtee tyyliin kaks palaa lihaa irti. Noh, hyviä ne oli ja sit kun se suju hiukan paremmin muutaman rapusen jälkeen niin kivaahan se oli. Meillä oli myös siskon tekemät upeet rapuhatut! Vili oli maailman suloisin.
![]() |
| No tällanen söpökki |
![]() |
![]() |
| Mä sain vihreen! |
Kohta se poitsu tulee kotiin kaverin muuttohommista ja pääsee tekemään iltapalaa! Oh how I'm gonna miss this when I go.
maanantai 5. elokuuta 2013
Meripäiviä ja muuta!
Oon ollu niin kovasti menossa että oon unohtanu koko blogin! On ollu ihan mahtavat pari viikkoa taas, ja sitä on kovin vaikea saada sanoiksi. Heti ekana kerron että sain pipinä Vililtä hyvin myöhäsen joulujahlan! Rakastuin siihen ihan! Se oli Bruce Springsteenin elämänkertakirja jota en oo vielä kerenny lukemaan ja joka parin ekan sivun perusteella vaikutti todella mielenkiintoselta! Hyvä Vili, kiitos Vili! <3
Meripäivät oli tosi mukavat. En tosin saanu Tampereen vahvistusta tänne Kotkaan, mutta muuten meni kyllä tosi putkeen. Torstaina oltiin meripäiväjuoksussa töissä puolkuntosena kun olin ollu koko alkuviikon kuumeessa. Sen lisäksi tuli oltua töissä ja kaljateltassa, ja jaeltua Makuunin nimissä tikkareita kaupungilla. Se homma ei välttämättä ollu mitään maailman huikeinta mutta menihän tuo. Lauantai oli pääpäivä (hyi), ja silloin tulikin otettua. Oltiin katsomassa kun Aquila Rosassa esiintyi kavereiden bändi JMS joka sai kyllä fiiliksen kattoon yhdellä jos toisellakin. Illan tulos: tikkarista takaraivoon, meillä nukkuu puol Kotkaa, Vilin avain hukassa. Nice.
Sunnuntaina mentiin sit Vilin kanssa käymään vielä alueella pyörimässä krapuloissamme. Oltiin koko meripäivät naureskeltu sille kun jokaisella vastaantulijalla oli Jack Daniels -paita päällä, joten luonnollisesti ostettiin meillekin sellaset. Nyt mulla on uus hieno paita mitä en kehtaa käyttää missään!
Sen lisäksi ostettiin jostain kojusta jotkut aivan ihanat ankat jotka pitää meidän hampiharjoja nyt! Maailman suloisimmat asiat, vaikka mun lemppariankat olikin jo loppu.
Viime torstaina sit Vili sai mut puhuttua ympäri hämähäkkinäyttelyyn. HYI. HITTO. Menin koko ajan vaan Vilin selän takana enkä meinannu uskaltaa katsoa koko laatikoihin että missä ne karvakasat menee. Hämähäkkikammo on syvältä, mut niin oli nää otuksetkin.
Perjantaina näin ekaa kertaa pojat niiden Tomorrowlandin reissun jälkeen. Oli kuulemma ollu mahtireissu niinku vähän arvelinkin, ja sen lisäksi sain vielä tuliaisiakin! Magein ja osuvin paita ikinä, kiitti pojut <3
Nooo, mites perjantaina sit... Käytiin Essitytsyn kanssa kaljatreffeillä. Tai siis meidän piti käydä. Lopputulos oli enemmänkin "vedetään perseet, Soolossa pilkkuun asti ja mäkkärin liukumäessä ruokaa". Oli aivan sairaan hauska ilta, ei mitään järkeä missään ja Soolo oli tyhjillään. Ja kummallakaan ei edes ollu darraa kun raahauduttiin seuraavana aamuna töihin!
Noh, lauantaina luonnollisesti sit uusiksi, mutta tällä kertaa seurahuoneella. Kertoo kyllä että miten paljon on ihminen käyny samassa paikassa juhlimassa kun koko ilta koitettiin keksimällä keksiä jotain hyvän maun rajoissa typerää mitä ei oltais koskaan tehty Seurahuoneella, eikä keksitty! Noh, jorailtiin sit jossain Amarillon lavalla ja pyörittiin kahdestaan ympäri baaria kun muut vielä tuntu olevan vähä tylsistyneitä. Siitä sit vaan Kotipizzan kautta meille Apan, Essin ja Vilin kanssa, vähän HIMYMiä ja NUKKUMAAN.
Voishan sitä taas ehkä rauhottua hieman.
Meripäivät oli tosi mukavat. En tosin saanu Tampereen vahvistusta tänne Kotkaan, mutta muuten meni kyllä tosi putkeen. Torstaina oltiin meripäiväjuoksussa töissä puolkuntosena kun olin ollu koko alkuviikon kuumeessa. Sen lisäksi tuli oltua töissä ja kaljateltassa, ja jaeltua Makuunin nimissä tikkareita kaupungilla. Se homma ei välttämättä ollu mitään maailman huikeinta mutta menihän tuo. Lauantai oli pääpäivä (hyi), ja silloin tulikin otettua. Oltiin katsomassa kun Aquila Rosassa esiintyi kavereiden bändi JMS joka sai kyllä fiiliksen kattoon yhdellä jos toisellakin. Illan tulos: tikkarista takaraivoon, meillä nukkuu puol Kotkaa, Vilin avain hukassa. Nice.
Sunnuntaina mentiin sit Vilin kanssa käymään vielä alueella pyörimässä krapuloissamme. Oltiin koko meripäivät naureskeltu sille kun jokaisella vastaantulijalla oli Jack Daniels -paita päällä, joten luonnollisesti ostettiin meillekin sellaset. Nyt mulla on uus hieno paita mitä en kehtaa käyttää missään!
Sen lisäksi ostettiin jostain kojusta jotkut aivan ihanat ankat jotka pitää meidän hampiharjoja nyt! Maailman suloisimmat asiat, vaikka mun lemppariankat olikin jo loppu.
Viime torstaina sit Vili sai mut puhuttua ympäri hämähäkkinäyttelyyn. HYI. HITTO. Menin koko ajan vaan Vilin selän takana enkä meinannu uskaltaa katsoa koko laatikoihin että missä ne karvakasat menee. Hämähäkkikammo on syvältä, mut niin oli nää otuksetkin.
Perjantaina näin ekaa kertaa pojat niiden Tomorrowlandin reissun jälkeen. Oli kuulemma ollu mahtireissu niinku vähän arvelinkin, ja sen lisäksi sain vielä tuliaisiakin! Magein ja osuvin paita ikinä, kiitti pojut <3
Nooo, mites perjantaina sit... Käytiin Essitytsyn kanssa kaljatreffeillä. Tai siis meidän piti käydä. Lopputulos oli enemmänkin "vedetään perseet, Soolossa pilkkuun asti ja mäkkärin liukumäessä ruokaa". Oli aivan sairaan hauska ilta, ei mitään järkeä missään ja Soolo oli tyhjillään. Ja kummallakaan ei edes ollu darraa kun raahauduttiin seuraavana aamuna töihin!
![]() |
| Tästä se lähti..... |
![]() |
| ...ja tänne me päädyttiin! Jos löydätte liukumäestä meidän valotikut niin moikatkaa! |
Voishan sitä taas ehkä rauhottua hieman.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)