tiistai 12. marraskuuta 2013

Asenneongelmasta edistykseen

Eli me kirjoiteltiin koulussa ryhmässä tällainen mielipidekirjoitus joka kokoaa huonoja ja hyviä puolia ja ehdottaa ratkaisuja tekstin teemaan. Teksti piti julkaista alunperin edes jossain, joten here we go.



Asenneongelmasta edistykseen


Kehitysvammaiset ovat ihmisiä, joilla on synnynnäisesti tai kasvuiässä ilmennyt kehityshäiriöitä niin, että älykkyysosamäärä on jäänyt muuta väestöä pienemmäksi. Kehitysvammaiset saavat suomessa sosiaalista tukea ja palveluja siinä missä muutkin suomalaiset, ja lisäksi heidän elämistään tuetaan niin kutsuttujen kehitysvammaisten erityishuollon palveluiden kautta. Tällöin tarkoituksena on tukea henkilön suoriutumista päivittäisistä toiminnoista, omintakeista toimeentuloa sekä sopeutumista yhteiskuntaan. (laki kehitysvammaisten erityishuollosta 1§).

Monen etenkin vaikeasti kehitysvammaisen henkilön elinpiiri on pieni ja rajoittuu kodin sekä koulun tai päivätoiminnan ympärille. Lievemmin kehitysvammainen henkilö voi ajatella osallistumiskynnyksen olevan liian suuri henkisistä tai ulkopuolelta tulevista syistä, kun taas vaikeasti kehitysvammaisella voivat jo fyysisetkin esteet nousta liian korkeiksi.


Suomessa on näistä rajoitteista huolimatta alettu pyrkimään ratkaisuun, jossa kehitysvammaiset lapset olisi integroitu eli sulautettu tavalliseen koululuokkaan. Raholan koulu Tampereella on yksi tilanteen edelläkävijöistä. Asian puolestapuhujia on paljon, kuten on hyviä perusteitakin, mutta asiassa on kuitenkin myös varjopuolia.


Kehitysvammaisen lapsen integrointi tavalliselle koululuokalle olisi erilaisuuden hyväksymisen kannalta ehdottoman tärkeä asia. Muut lapset oppisivat tuntemaan erilaisuutta jo pienestä pitäen, ja ottamaan myös kehitysvammaiset lapset helpommin joukkoonsa. Kehitysvammainen lapsi saisi samalla mahdollisuuden tuntea olonsa osalliseksi ja hyväksytyksi. Jos kehitysvammaiset lapset integroitaisiin tulevaisuudessa aina tavallisille koululuokille, on helppo uskoa että suvaitsevaisuus kasvaisi ajan myötä ja jo lapsuudesta lähtien. Tulevaisuudessa ei välttämättä tarvitsisi enää käydä älyttömiä keskusteluja siitä, mihin kehitysvammaisten asuinpaikat tulisi sijoittaa niin, ettei niistä olisi häiriötä meille omasta mielestämme niin kovin normaaleille ihmisille.


Siitä huolimatta että ajatuksena lasten samanarvoinen kohtelu on hieno, useissa keskusteluissa nousee esille, että nimenomaan kehitysvammaisten lasten vanhemmat haluavat lapsensa tavalliselle koululuokalle. Helposti jääkin tutkimatta miten kehitysvammainen lapsi itse kokisi asian. Toki kehitysvammaisten näkyminen katukuvassa lisää hyväksyntää sekä kehitysvammaisten osallisuutta, ja vähentää syrjintää. Siitä huolimatta asialla on toinenkin puoli: tasoero, jonka vuoksi kyseinen asia ei ole vielä enempää edennyt. Siitä huolimatta kuinka tasa-arvoisesti haluaisimme ihmisiä kohdella, on mahdollista että integroimisesta olisi yhtä paljon haittaa kuin hyötyä. Kehitysvammaisen lapsen toimintakyky olisi luonnollisesti erilainen kuin muiden luokkalaisten, joten kehitysvammainen lapsi joutuisi olemaan jatkuvasti suorituskykynsä ylärajoilla pyrkiessään samaan muiden kanssa. Sen sijaan, että kehitysvammainen lapsi tuntisi olonsa osalliseksi, hän saattaisi uskoa olevansa jollain tapaa muita huonompi.

Lasten kasvaessa voidaan pohtia myös sosiaalista näkökulmaa: entä jos lapset huomioivatkin erilaisuuden ja se vaikuttaa lasten välisiin suhteisiin? Tämä on ongelma luokissa jo nyt, sillä pieni lapsi ei voi ymmärtää käsitettä syrjintä. Tämä saattaa tahtomattaankin aiheuttaa ikäviä seurauksia nimittelemällä tai muiden huomiotta jättämisellä, ja tällöin inkluusio eli täydellinen sopeutuminen tähän yhteisöön on mahdotonta saavuttaa. Uskottavaa olisi siis yhtä lailla myös se, että kehitysvammaiset lapset itse haluavat olla toistensa kanssa, koska he voivat samaistua toisiinsa helpommin ja tuntea samanlaisuutta


Ideaalina tilanteena voidaan ehkä pitää sitä, että kehitysvammaiset lapset voisivat olla sataprosenttisesti osa samaa yhteisöä sellaisten lasten kanssa jotka eivät tarvitse erityishuomiota, vaikkakin tilanteena tämä on meidän yhteiskunnassamme lähes mahdoton eikä edes välttämättä ajaisi kehitysvammaisen lapsen etuja. Vaikka kehitysvammaisten lasten integroiminen normaaliluokkiin auttaisi muita lapsia sopeutumaan erilaisempiin tuttavuuksiin, veisi se myös kehitysvammaisen lapsen jaksamisen äärirajoille ja luokkatovereilta huomiota kehitysvammaisen lapsen erityistarpeiden vuoksi. Toki asiaa voitaisiin ratkoa henkilökohtaisilla avustajilla tai eri tasoisilla kokeilla, mutta näilläkin ratkaisuilla eriarvoisuus korostuu.


Eristäminen ei voi kuitenkaan olla vaihtoehto. Nyky-yhteiskunnassa on mahdollisuuksia toteuttaa tasa-arvoista kohtelua ja auttaa kehitysvammaisten sopeutumista jos vain asenteet ovat kohdillaan. Rahaa ei riitä kaikkeen, mutta entä jos asenteen muutoksen avulla löytäisimme uuden tavan käyttää samat varat? Hyvänä esimerkkinä voisi olla kehitysvammaisten luokkien sijoittaminen normaalikouluihin, ja yhteisten tuntien järjestäminen jokaisen kehitysvammaisen lapsen oman kyvyn mukaan. Tällöin koulumaailmassa keskityttäisiin jokaisen lapsen yksilöllisyyteen ja tämän henkilökohtaiseen kykyyn toimia ja olla osallisena. Kehitysvammaluokka -nimityksen voisi unohtaa, ja meillä voisi olla omat luokat erityishuomiota tarvitseville lapsille, aivan kuten ylivilkkaillekin. Yhteisellä välituntipihalla ja joillain yhteisillä tunneilla edistäisimme suvaitsevuutta ja asenneoppia, mutta emme veisi yhdeltäkään lapselta voimavaroja, huomiota tai tilaa kehittyä.


Asennnekasvatuksella ja valinnoilla voi saada paljon aikaan, jos me kaikki näemme asian yhtä tärkeänä. Kehitysvammaisuus on todellisuutta, osa maailmaamme, jossa se myös pysyy. Asenteitamme sen sijaan voimme muuttaa.






Mia Anttila,


Tiina Hämäläinen,


Miia Koivuniemi,


Miia Mäntylä


Tampereen ammattikorkeakoulu


Sosiaalialan koulutusohjelma, Sosiaalinen kuntoutus

 
 

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Mitä meille kuuluu?

Aloitin tän päivän pohtimalla sitä että mikä saa ihmiset pitämään toisista ihmisistä. Sellaisessa aidossa pitämisessä persoonahan nyt on toki se tärkein, eli niistä tykätään jotka tuntuu soveltuvan sopivaan muottiin käytökseltään ym. Mutta mitäs sit sellainen vähän etäisempi toisesta pitäminen? Mikä tekee ihmisistä niin sanotusti suosittuja?

Tää on ollu mulle aina tosi iso mysteeri, ja tänään rupesin pohtimaan asiaa taas kerran, tällä kertaa vaan omasta näkökulmastani. Itselleen kun on jääny sellainen fiilis, että ne jotka mutkin tuntee etäisesti saattaa hyvinkin musta pitää, mutta silloin kun ollaan vietetty hetki aikaa yhdessä tai juteltu pari kertaa pidempään, yhteydenotot vähenee ja vaikuttaa siltä ettei enää kauheemmin pidetäkään. Vaan harvat ja valitut tuntuu haluavan edelleenki tutustua lisää ja pitää yllä jatkuvaa ihmissuhdetta. Ja niitä on vähän. Siis todella vähän. Mietin, että johtuuko tää siitä että ihmiset alkaa näkemään ihmissuhteen itsestäänselvyytenä, siis että nyt ollaan tutustuttu ja kavereita, nyt ei enää tarvii. Mutta ikävästi tuntuu siltä että syynä on ennemminkin se ettei ihminen halua!

No, anyways, tästä mä pääsin sellaseen ajatukseen että mulla on kovin kova ikävä kaikkia tuttuja sekä puolituttuja ja olis kiva kuulla mitä juttuja kenelläkin on meneillään. Joten saa ihan rauhassa tulla juttelemaan ja kertomaan mitä kuuluu!

P.S. Kohtonjoulu

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Joului!

Mulla on alkanu aivan mielettömällä tempolla kaikkien joulujahlojen tekemiset ja ostamiset tänä vuonna, ja oon tosi ylpeä itestäni! Oon puuhannu suurimman osan jahloista ite, mitä vaan oon ikinä keksinyt, mutta tietenkään en voi ikävästi julkaista ideoitani täällä!

Tällä hetkellä tuskailen Vilin jahlan kanssa, joka on selkeästi tän vuoden haastavin! Tein sitä viime yönä kuusi tuntia kuumehoureissani ja siltikään en saanut mitään aikaiseksi. Tänään kohtasin kivan yllärin: fiksuinta olisi aloittaa alusta. No, tässä sitä sit aloiteltiin alusta ja kiroillaan. Kiva tehdä joulujahloja sillä logiikalla että tän kun saat niin oot mulle kuus vuotta kiitollisuudenvelassa.

No ei nyt ehkä kuitenkaan.

Vaikka joulu on haastavaa ja stressaavaa niin oon silti aivan fiiliksissä! Mulla on kotona jo parit joulujutut esillä ja ollaan tuhlattu Vilin kanssa luvattoman paljon rahnaa meidän Pyhtää-porukan pikkujouluihin, minä tietysti etunenässä siellä kaupassa painanut menemään että tämä pitää olla ja tämäjatämä. Mutta hei, miten voiskaan halvalla selvitä viidentoista hengen syömingeistä?

Tässä vähän esimakua kuitenkin! 


Tonttui näkyy

tiistai 8. lokakuuta 2013

How I Met Your Mother

Aah, HIMYMin viimeinen eli yhdeksäs kausi on vihdoin alkanu! Viime yönä Suomen aikaa näytettiin jenkeissä jo neljäs jakso kyseistä kautta.

Sarjan huumori on nyt vähän erilaista, mutta mua se kyllä vieläkin naurattaa. Johonkin seiskakauteen asti HIMYM oli aivan omaa luokkaansa muihin sarjoihin nähden, mutta kasikaudella tuli pari vähän huonompaa jaksoa, enkä itse ainakaan pitäny ysikauden kahdesta ensimmäisestä jaksosta niiin mielettömästi.

Näyttelijät on ollu ihan uskomattomia koko sarjan ajan, ja nää henkilöt ansaitsee kyllä tulla mainituksi nimeltä. Tähtikaartiin kuuluu Josh Radnor (nuori Ted Mosby), Alyson Hannigan (Lily Aldrin), Jason Segel (Marshall Eriksen), Neil Patrick Harris (Barney Stinson) ja Cobie Smulders (Robin Scherbatsky). Sen lisäksi mainittavia ja mainioita rooleja ovat vetäneet mm. Katy Perry (Honey) ja Marshall Manesh (Ranjit). Sarjassa esiintyneiden tunnettujen julkimoiden listaa voisi jatkaa vielä pitkälle.


Mielenkiintoista on ollut seurata sarjan näyttelijöiden ryhmäytymistä ja tiiviin ystäväporukan syntymistä sarjan edetessä. Kun nyt katson ensimmäisiä jaksoja, huomaan selkeän eron näyttelijöiden suhtautumisessa toisiinsa. Kaikki pitävät hieman etäisyyttä ja näyttävät tekevän työtään: näyttelevän. Mutta sarjan edetessä kaikenlainen etäisyys näyttelijöiden väliltä tuntuu katoavan ja tuntuu kuin katsoisi kaveriporukkaa joka on viettänyt ikuisuuden yhdessä.

Alusta asti koko sarjassa on iskeny jotenkin se miten lähellä se on omaa elämää. Omasta lähipiiristä löytyy paljon ihmisiä jotka on samankaltaisia persoonia kun sarjan hahmot, tai ainakin sellaisia yhdistelmiä eri hahmoista. Läppä on hauskaa lähinnä siksi, että se on samankaltaista huumoria kun mitä oma arkipäivä sisältää. Vähän suuremmalla mittakaavalla tosin.

Harva sarja on ikinä saanu mut niin tunteikkaaksi kun How I Met Your Mother on saanut, siinä on nimittäin kaikkea. On surua ja iloa ja myötähäpeää. Joinain päivinä on joutunut itkemään ilosta puoli tuntia jakson jälkeen, joinain päivinä taas surusta. Useimpina päivinä on saanu nauraa niin paljon että itkettää.

Se kertoo mun mielestä hyvästä sarjasta, että vaikka oon täysin valehtelematta nähny nää kaikki jaksot kymmeneen kertaan vähintään (kasituokkaria plus ysin alkua lukuun ottamatta) tää sarja saa mut vieläkin nauramaan ääneen ja itkemään aivan hulluna.

Isona tekijänä sarjassa on loistavat musiikit, joista ainakin IMDB:n mukaan vastaa John Swihart. Sarjassa on kuultu yhtyeitä kuten Goldspot, Drew Holcomb & the Neighbours, Band Of Horses ja Florence + the Machine.

Ted on nyt yhdeksän kauden ajan metsästänyt tulevaa vaimoaan, ja nyt kun vihdoin me katsojatkin tiedetään kuka se on, on kamalaa katsoa näitä viimeisiä jaksoja. HIMYM on ollut hieman liiankin suuri osa elämää ja kun se loppuu, tuun olemaan hukassa mun tiistaipäivien kanssa, kun enää ei olekaan uutta jaksoa katsottavana.

Ja siihen koko maailmaan palaaminen. Sitä mä tuun kaipaamaan niin. Nimittäin kun asuu 300km päässä parhaista ystävistään, yksin kahdenkymmenen neliön yksiössä, niin se että pääsee sisään johonkin mikä muistuttaa niistä ystävistä, on mulle ollut ainakin ihan korvaamatonta. Monta kertaa oon soittanu näille parhaimmille ystäville kun ne on tullu mulle jostain jaksosta niin vahvasti mieleen.

Ei kun pelolla odottelemaan sitä kun yksi osio elämästä tulee olemaan ohi.
How I Met Your Mother, you rock my world.


tiistai 1. lokakuuta 2013

Love, love, love

But seriously, everyone else is getting married and having kids and I'm just getting drunk.

Joku mun facebook-kavereista laitto linkin ihan huippuun blogiin johon varmaan aika moniki voi samaistua. Tässä linkki

/#myfriendsaremarried

Kun lueskelin tota niin olin ihan fiiliksissä. Onhan toi nyt niiiin osuvaa. Sen jälkeen ajattelin että onneks kukaan mun läheisistä kavereista ei sentään vielä oo menossa naimisiin. Sen jälkeen ajattelin että voi ei, kukaan mun läheisistä kavereista ei oo vielä menossa naimisiin.

Tää ei oo siis mikään ikäkysymys tai mitään henkilökohtaista sinänsä, mä vaan rakastan häitä. Meinaan itse tulevaisuudessa käydä juhlasuunnittelijakoulun, enkä malta oottaa että pääsisin joihinkin häihin osalliseksi muutakin ku vaan sellaseksi vieraaksi joka käy paikan päällä ja lähtee saman tien. Hitto vie, mulle kelpais edes se että pääsisin häihin nyt kun olen jo hieman "isompi". Siitä on aivan liian kauan kun oon itse ollu häissä.

Ja siis rakastan rakastan RAKASTAN olla suunnittelemassa kaikenlaisia juhlia, ja mulla tulee ideoita välillä vähän liiankin paljon. Jossain vaiheessa niitä tuli järjestettyäkin ihan kunnolla, mutta jotenkin kummallisesti se huippuidea lysähti viimeistään siinä vaiheessa kun kukaan ei oikeasti ilmestynytkään paikalle. Luovuin siis tällasesta juhlien järjestämisestä kavereille, siitä ei TODELLAKAAN saa kyllä tippaakaan kiitosta.

Ehkä sit jonain päivänä pääsee laittamaan ideoitaan täytäntöön. Olishan se mahtavaa järjestää itse kokonaiset juhlat, mutta jos nyt lähetään siitä että jonkun juhliin pääsis osalliseksi suunnittelemaan!

Eli menkäähän naimisiin siitä.

Tässä teille vielä lenkillä otettu kuva Pyynikiltä!  
THE ANGELS HAVE THE PHONE BOX!