Asenneongelmasta edistykseen
Monen etenkin vaikeasti kehitysvammaisen henkilön elinpiiri on pieni ja rajoittuu kodin sekä koulun tai päivätoiminnan ympärille. Lievemmin kehitysvammainen henkilö voi ajatella osallistumiskynnyksen olevan liian suuri henkisistä tai ulkopuolelta tulevista syistä, kun taas vaikeasti kehitysvammaisella voivat jo fyysisetkin esteet nousta liian korkeiksi.
Suomessa on näistä rajoitteista huolimatta alettu pyrkimään ratkaisuun, jossa kehitysvammaiset lapset olisi integroitu eli sulautettu tavalliseen koululuokkaan. Raholan koulu Tampereella on yksi tilanteen edelläkävijöistä. Asian puolestapuhujia on paljon, kuten on hyviä perusteitakin, mutta asiassa on kuitenkin myös varjopuolia.
Kehitysvammaisen lapsen integrointi tavalliselle koululuokalle olisi erilaisuuden hyväksymisen kannalta ehdottoman tärkeä asia. Muut lapset oppisivat tuntemaan erilaisuutta jo pienestä pitäen, ja ottamaan myös kehitysvammaiset lapset helpommin joukkoonsa. Kehitysvammainen lapsi saisi samalla mahdollisuuden tuntea olonsa osalliseksi ja hyväksytyksi. Jos kehitysvammaiset lapset integroitaisiin tulevaisuudessa aina tavallisille koululuokille, on helppo uskoa että suvaitsevaisuus kasvaisi ajan myötä ja jo lapsuudesta lähtien. Tulevaisuudessa ei välttämättä tarvitsisi enää käydä älyttömiä keskusteluja siitä, mihin kehitysvammaisten asuinpaikat tulisi sijoittaa niin, ettei niistä olisi häiriötä meille omasta mielestämme niin kovin normaaleille ihmisille.
Siitä huolimatta että ajatuksena lasten samanarvoinen kohtelu on hieno, useissa keskusteluissa nousee esille, että nimenomaan kehitysvammaisten lasten vanhemmat haluavat lapsensa tavalliselle koululuokalle. Helposti jääkin tutkimatta miten kehitysvammainen lapsi itse kokisi asian. Toki kehitysvammaisten näkyminen katukuvassa lisää hyväksyntää sekä kehitysvammaisten osallisuutta, ja vähentää syrjintää. Siitä huolimatta asialla on toinenkin puoli: tasoero, jonka vuoksi kyseinen asia ei ole vielä enempää edennyt. Siitä huolimatta kuinka tasa-arvoisesti haluaisimme ihmisiä kohdella, on mahdollista että integroimisesta olisi yhtä paljon haittaa kuin hyötyä. Kehitysvammaisen lapsen toimintakyky olisi luonnollisesti erilainen kuin muiden luokkalaisten, joten kehitysvammainen lapsi joutuisi olemaan jatkuvasti suorituskykynsä ylärajoilla pyrkiessään samaan muiden kanssa. Sen sijaan, että kehitysvammainen lapsi tuntisi olonsa osalliseksi, hän saattaisi uskoa olevansa jollain tapaa muita huonompi.
Lasten kasvaessa voidaan pohtia myös sosiaalista näkökulmaa: entä jos lapset huomioivatkin erilaisuuden ja se vaikuttaa lasten välisiin suhteisiin? Tämä on ongelma luokissa jo nyt, sillä pieni lapsi ei voi ymmärtää käsitettä syrjintä. Tämä saattaa tahtomattaankin aiheuttaa ikäviä seurauksia nimittelemällä tai muiden huomiotta jättämisellä, ja tällöin inkluusio eli täydellinen sopeutuminen tähän yhteisöön on mahdotonta saavuttaa. Uskottavaa olisi siis yhtä lailla myös se, että kehitysvammaiset lapset itse haluavat olla toistensa kanssa, koska he voivat samaistua toisiinsa helpommin ja tuntea samanlaisuutta
Ideaalina tilanteena voidaan ehkä pitää sitä, että kehitysvammaiset lapset voisivat olla sataprosenttisesti osa samaa yhteisöä sellaisten lasten kanssa jotka eivät tarvitse erityishuomiota, vaikkakin tilanteena tämä on meidän yhteiskunnassamme lähes mahdoton eikä edes välttämättä ajaisi kehitysvammaisen lapsen etuja. Vaikka kehitysvammaisten lasten integroiminen normaaliluokkiin auttaisi muita lapsia sopeutumaan erilaisempiin tuttavuuksiin, veisi se myös kehitysvammaisen lapsen jaksamisen äärirajoille ja luokkatovereilta huomiota kehitysvammaisen lapsen erityistarpeiden vuoksi. Toki asiaa voitaisiin ratkoa henkilökohtaisilla avustajilla tai eri tasoisilla kokeilla, mutta näilläkin ratkaisuilla eriarvoisuus korostuu.
Eristäminen ei voi kuitenkaan olla vaihtoehto. Nyky-yhteiskunnassa on mahdollisuuksia toteuttaa tasa-arvoista kohtelua ja auttaa kehitysvammaisten sopeutumista jos vain asenteet ovat kohdillaan. Rahaa ei riitä kaikkeen, mutta entä jos asenteen muutoksen avulla löytäisimme uuden tavan käyttää samat varat? Hyvänä esimerkkinä voisi olla kehitysvammaisten luokkien sijoittaminen normaalikouluihin, ja yhteisten tuntien järjestäminen jokaisen kehitysvammaisen lapsen oman kyvyn mukaan. Tällöin koulumaailmassa keskityttäisiin jokaisen lapsen yksilöllisyyteen ja tämän henkilökohtaiseen kykyyn toimia ja olla osallisena. Kehitysvammaluokka -nimityksen voisi unohtaa, ja meillä voisi olla omat luokat erityishuomiota tarvitseville lapsille, aivan kuten ylivilkkaillekin. Yhteisellä välituntipihalla ja joillain yhteisillä tunneilla edistäisimme suvaitsevuutta ja asenneoppia, mutta emme veisi yhdeltäkään lapselta voimavaroja, huomiota tai tilaa kehittyä.
Asennnekasvatuksella ja valinnoilla voi saada paljon aikaan, jos me kaikki näemme asian yhtä tärkeänä. Kehitysvammaisuus on todellisuutta, osa maailmaamme, jossa se myös pysyy. Asenteitamme sen sijaan voimme muuttaa.
Mia Anttila,
Tiina Hämäläinen,
Miia Koivuniemi,
Miia Mäntylä
Tampereen ammattikorkeakoulu
Sosiaalialan koulutusohjelma, Sosiaalinen kuntoutus
