Let's hear it for Tampere

Kyllä taas on kaksi päivää tuntunut siltä, että asun aivan mahtavassa kaupungissa! Aurinko on paistanu ja tekemistä riittää, ihmiset on ystävällisiä ja hymyilyttää! Torstaina kaupunki on täydellinen kun saan myös ihanaa seuraa.

Näissä fiiliksissä oli aivan pakko pysähtyä Tammerkosken sillalle ottamaan pari kuvaa.

Takon kartonkitehdas

Sokos Hotel Ilves

Pika-pika!

Välillä vähän lyhyempää ja kevyempää asiaa, nimittäin

TÄSSÄ MAAILMASSA EI OO MITÄÄN SULOISEMPAA KUIN PIKACHU.

Oon tässä nyt katsonut kaikki Pokemonin jaksot numeroon 96 asti, ja oon niin totaalisen rakastunut. En oo pienenäkään varmaan palvonut noita suloisenpalleroita Pokemoneja niin kuin nyt. Ja pelottava asia jonka oon huomannu, on että nykyisin noi jaksot itkettää ja naurattaa enemmän kun silloin kun ite olin pikkupallero.

Tekisin mitä vaan että saisin itselleni samanlaisen ihmissuhteen kuin Ashilla ja Pikachulla on. Jotenki toi meininki että tehdään mitä vaan toisen puolesta ja jokainen näkeminen on ilo ja on kamalaa olla hetkeäkään erossa jajajajajajajaja......! Nojoo, ehkä alan nyt itkemään sitä jaksoa numero 97.

Enää 672 to go! Gotta' watch'em all!

Median valta ja vastuu

Noin. Siinä se vihdoin tuli. Viimeinen niitti sille, että munkin on tartuttava aiheeseen ja otettava osaa keskusteluun. Helposti jutustelemaan innostuvana tulevana sosionomina tähän asiaan puuttuminen on houkutellut mua suuresti, mutta oon aatellu pitää pintani ja olla hiljaa. Syynä lähinnä se, että vaikka saisinkin yhden vaatimattoman tekstin aikaiseksi, se tuntuu kovin voimattomalta keinolta saavuttaa mitään.

Pari päivää sitten Bostonissa räjäyteltiin, ja samaan aikaan mun päässä räjähti. Teki mieleni heti rynnätä tänne ja kirjoittaa, mutta päätin tunteiden antaa hieman viilentyä että tekstistäni saisi jotain selvääkin. Ensimmäinen kosketus asiaan oli Twitterin kautta, mikä tarkoitti että näin pelkkiä surunvalitteluja yhdysvaltalaisilta julkimoilta ja jouduin itse ottamaan selvää mitä oikeasti tapahtui. Tapanani on käyttää googlea englanniksi, joten päädyin ensimmäisenä New York timesin sivuille missä kerrottiin parin pommin räjähtäneen Bostonin maratonin maalialueen läheisyydessä.

Ensimmäiset ajatukseni olivat 'kuka nyt taas', 'mitä nyt taas' ja 'kuinka sairasta voi tämän maailman nykyinen meininki olla. Toinen ajatukseni, mikä kiehautti sisuksiani vielä enemmän, oli 'miltä näyttää iltalehden etusivu huomenna'.

Sen jälkeen minut valtasi epätoivo. Kuulen pommituksesta jossa on kuollut kyseisessä vaiheessa kaksi ja loukkaantunut yli sata henkilöä, ja sekunnin murehdittuani tilannetta, ajattelen vain seuraavan päivän mediamylläkkää. Mutta katsokaas, siitä on nykypäivänä kyse. Miten lehdet ja televisio kertovat, ja mitä ne kertovat. Tämä on sitä mikä myy. Meille kerrotaan murheellisia tarinoita murheellisesta näkökulmasta, ja kaivaudutaan siihen suruun ja tuskaan mitä maailmassa tapahtuu. Jokainen haluaa olla osa sitä. Jokainen haluaa voida sanoa tunteneensa tuskaa silloin kun täysin tuntematon henkilö murhaa toisen täysin tuntemattoman henkilön. Miten se onnistuu koska henkilöllä ei ole tunnesidettä kyseisiin ihmisiin? Lehdet profiloivat, luovat taustatarinan, kertovat enemmän. Kuvailevat tilanteen, joka koitui tämän Rovaniemeltä olevan, iloisen ja rakastavan Mikko-Petterin kohtaloksi. Lehdet tekevät tapahtumista jälkeenpäin elokuvaa. Elokuvaa, jossa voimme samaistua pääosan esittäjän rooliin. Päähahmon, jonka kaatuessa dramaattisen hidastetusti maahan, voimme tirauttaa muutaman kyyneleen.

Eikä tässä vielä kaikki. Koska tämä myy, se on sitä mitä meille tarjotaan. Katsoin joskus Michael Mooren tekemän dokumentin Bowling For Columbine, jonka ajatuksena on, että aselakeja on kiristettävä USA:ssa. Dokumentti on tarkoituksella tehty tätä väitettä tukemaan ja se näkyy, mutta huolimatta yksipuolisesta näkökulmasta minulle jäi erityisesti yksi dokumentin kohtaus mieleen. Siinä Michael Moore on Canadan Windsorissa joka on toisella puolella jokea Yhdysvaltain Detroitista, ja Moore kyselee Canadalaisilta lukitsevatko nämä ovensa iltaisin. Moore on yllättynyt, kun Canadalaisten vastaus on ei. Moore ihmettelee ääneen, miten mentäessä vain toiselle puolelle jokea, ihmisten käyttäytyminen ja luottamus kanssaihmisiä kohtaan on täysin vastakkaista kuin Yhdysvaltain puolella. Moore myös heittää ilmaan vastauksen omaan kysymykseensä: Yhdysvaltain media.

Media on aina ollut voimakas vaikuttaja ja tärkeä propagandan väline. Ihmisiin luonnollisesti vaikuttaa se, mitä meille kerrotaan, sen sijaan mitä jätetään kertomatta. Moore väittää, että Yhdysvaltain media saa ihmiset pelkäämään. Uutiset ovat täynnä ikäviä asioita, koska se myy. Jokaisen amerikkalaisen on tunnettava nahoissaan se, miten julmia ihmiset joskus voivat toisiaan kohtaan olla. Ja suomalaisena itselläni herää kysymys: olemmeko me enää kaukana tästä?

Muistan erilaisen ajan. Muistan sen ajan, kun uutisissa ikävät asiat olivat vain osa sitä mitä meille kerrottiin. Keskityttiin politiikkaan vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään, ja lehtien uutisotsikot olivat vielä ikävän välikohtauksen sattuessakin hyvän maun rajoissa. Ihmisiä ei peloteltu pelkillä ikävillä uutisotsikoilla ja meille esitettiin asiat positiivisesta näkökulmasta. Muistan lukeneeni useammankin otsikon henkilöistä jotka juoksivat takaisin liekkeihin pelastaakseen ihmishenkiä tulipalosta, jonka joku oli tarkoituksella sytyttänyt. Tai henkilöistä, jotka tiukan paikan tullen pistivät toisten edun omansa edelle. Mutta mitä ovat lehdet nyt? Täynnä murhia ja petosta mahdollisimman tarkkaan kuvailtuna. KOSKA SE MYY.

Toki on mahdollista nostaa nokkaansa Iltalehden ja Iltasanomien uutisständeille ja napata käteen hesari, josta voi lukea samat uutiset hieman siedettävämmässä muodossa. Mutta se, mikä minua henkilökohtaisesti huolestuttaakin on, että monet eivät niin enää tee. Ihmiset janoavat lisää kauhuja, ja lehdet antavat niitä meille. Bostonin pommitukset ovat taas tästä yksi hyvä esimerkki. Niiden sadan ihmisen sijaan jotka auttoivat pelastamaan pommituksessa haavoittuneita, IS ja IL keskittyivät tähän:

Pommit tappoivat 8-vuotiaan Martinin maaliviivalle Bostonissa

Uhreilla julmia sirpalevammoja – kertovat kotitekoisista pommeista?

Bostonin pommi-iskun tapahtumat hetki hetkeltä

Bostonin maratonilla räjähti - tässä katsojan video

Tältä Bostonin räjähdys näytti - katso video kadulta

Joukossa oli luonnollisesti myös muutamia sankaritarinoita, mutta pääteemoina olivat pelko ja suru. Lehdet häpeilemättä ottavat perheen joka on juuri kokenut menetyksen, ja asettavat sen valokeilaan. Lehdet häpeilemättä näyttävät meille nettisivuillaan videoita tapahtumista, jotka ovat epäilemättä uhrien elämän hirvittävimpiä. Ja kun me katsomme videoita ajatellen 'onneksi tuo en ollut minä', kehtaamme vielä sanoa surevamme aidosti näiden ihmisten puolesta. Koko tämän ajan kun ensimmäiset kauhua täynnä olevat otsikot ovat tulleet julki, tieto mitä etsimme ja mitä meille etsitään on 'kuka tämän teki'. Kunniaa saavat ne, jotka aiheuttavat kaiken tämän tuskan. Annamme jokaiselle kauhuteon tekijälle juuri sen, mitä he kaipaavat. Kaiken huomion. Tällä hetkellä tiedän niiden kahden nimet, jotka aiheuttivat Columbinen verilöylyn vuonna 1999. Tiedän niiden henkilöiden nimet, jotka toteuttivat kouluampumiset Kauhajoen ja Jokelan kouluissa. Enkä ensimmäisenkään uhrin nimeä. 

Joten, minulla on ehdotus: seuraavan kerran kun jotain karmaisevaa tapahtuu , ota käteesi mielummin Helsingin sanomat kuin Iltalehti. Annetaan kunniaa niille joille väitämmekin sitä antavan, niille jotka oikeasti kärsivät, ja jätetään pois valokeilasta ne, joilla ei sinne mitään asiaa ole. 

Usko & Toivo

Eilen katsomani elokuva Viisi Legendaa/Rise of the Guardians sai minut taas pohtimaan maailmaa hieman syvällisemmältä kantilta. Elokuvassa on viisi legendaarista hahmoa: Joulupukki/Santa Claus (joka muuten oli elokuvassa venäläinen, että murr vaan meidän Pukkimme puolesta), Nukkumatti/Sandman, Hammaskeiju/Tooth Fairy, Pääsiäispupu/Easter Bunny ja Pakkasukko/Jack Frost.

Elokuvassa neljä näistä hahmoista, Joulupukki, Nukkumatti, Hammaskeiju ja Pääsiäispupu ovat lasten tuntemia ja rakastamia hahmoja, jotka Kuu-Ukko on valinnut suojelemaan ja tuomaan iloa maailman lapsille. Niin kauan kuin maailman lapset uskovat Suojelijoihin, Suojelijat ovat voimainsa tunnossa ja voivat jatkaa tehtäväänsä lasten ilahduttamiseksi. Suojelijat eivät halua tulla nähdyiksi, mutta silti jokainen lapsi joka heihin uskoo, voi nähdä vilauksen Pääsiäispupusta pääsiäissunnuntaina tai Joulupukista jouluaattona. 

Pakkasukko taasen on yksin viihtyvä 300-vuotias poika joka nauttii huvista ja kepposista, ja viettää aikaa lasten kanssa tuoden näiden elämiin leikin ja riemun. Äidit ovat kuitenkin kertoneet Pakkasukon olevan vain pelkkä kuvaus kylmästä ilmasta joka saattaa joskus puraista, joten yksikään lapsista ei usko pojan olemassaoloon. Niinpä poika pysyy näkymättömänä kaikille maailman lapsille. Pakkasukko onkin tämän vuoksi hämmentynyt kun Kuu-Ukko valitsee yhtäkkiä myös hänet yhdeksi Suojelijoista.

Elokuvan edetessä Pitch/Pitch Black, painajaisten paha henki, uhkaa maailman lapsia. Hän pyrkii sammuttamaan jokaisen lapsen toivon kipinän siitä, että Suojelijat ovat olemassa. Jos toivo kaikesta hyvästä sammuu, painajaismainen Pitch ottaa vallan eikä Suojelijoilla ole voimia puolustaa lapsia pahaa vastaan. Pitch haluaa, että häneen uskotaan. Tällöin hänet voidaan nähdä, ja häntä voidaan pelätä. 

Elokuvan jännitysmomentti on se, kun ainoastaan yksi positiivinen valo loistaa Suojelijoiden kartalla, eli yksi maailman lapsista säilyttää uskonsa painajaisten vallatessa alaa. Miten käy? No, sitä en kerro.

Monen lapsen tavoin, minäkin olen uskonut Joulupukkiin. Koin kylläkin noin viisivuotiaana traagisen hetken kun huomasin, että Joulupukki käyttää samanlaista Adidaksen kelloa kuin eräs vanhempieni läheisistä ystävistä. Pari vuotta sen jälkeen joku kertoi minulle "totuuden": ei Joulupukkia ole olemassa. Toki järkytyin, enkä olisi tuolloin osannutkaan vielä muuta. Mutta kun seuraava joulu tuli, odotin sitä yhtä innolla kuin edeltävääkin. Minulle nimittäin kerrottiin, että koska kaksi nuorempaa serkkuani elivät vielä siinä uskossa että Joulupukki on totta, porot löytävät tiensä edelleen myös meidän ovemme eteen.

Lapsena emme ajattele, vaan lapsena unelmoimme sokeasti. Kuinka moni meistä on Harry Potterin tavoin toivonut saavansa 11-vuotiaana kirjeen joka muuttaa koko maailman? Kuinka moni meistä on Risto Reippaan tavoin uskonut pehmolelujensa heräävän eloon leikin tiimellyksessä?  Lapsen silmissä kimaltaa usko ja toivo: jotain taianomaista voi tapahtua kenelle tahansa. Silloin jotain taianomaista myös tapahtuu: lapsi näkee sen mihin uskoo. 

Itse olen 22-vuotias, ja lasten tavoin minäkin näen Joulupukin. Saatan tietää että parran takaa löytyy Jani tai Juha, mutta odotan Pukkia siitä huolimatta suurella innolla. Miksi? Koska uskon. Uskon abstraktiin ajatukseen siitä riemusta mitä Pukki tuo mukanaan ovesta sisään. Uskon siihen, mitä Joulupukki hahmona edustaa, enkä koskaan halua menettää sitä jouluaaton nautinnollista jännitystä kun ovikello soi ensimmäistä kertaa.

Voi olla, että mies, joka vierailee vuosittain luonanne, näyttää hieman naapurin Anterolta tai perhetuttavaltanne Olavilta. Mutta sille joka uskoo, mies on valkopartainen ja punanuttuinen lahjoja jakava Joulupukki. Ja vaikka monet lapset ovat huomanneet että Pukki voi olla hieman pelottavakin, on jouluaaton taianomainen tunnelma silti jostain syystä odottamisen arvoinen. 

Mitä meille siis tapahtuu? Yhtäkkiä kasvamme, ja näemme enemmän: työtä, tuskaa, kuolemaa, stressiä, ahdistusta, surua... Ja unohdamme kaiken muun. Tiedämme liikaa. Elämän realiteetit iskevät aivan liian kovaa. Tiedämme, että jos puhut pehmolelun äänellä, pehmolelu ei itse kerro mitä se haluaa. Tiedämme, että 11-vuotissyntymäpäivämme meni jo aikaa sitten, ja kirjettä Tylypahkaan ei kuulunut. Lapsuutemme toiveet ja unelmat kokivat rankkoja kolauksia, joten meistä kasvoi kyynisiä aikuisia, joiden unelmat rajoittuvat rahan tienaamiseen tai ulkomaille matkustamiseen. Ja kaiken huipuksi, joudumme itse tekemään töitä näiden unelmien eteen. Joten miksi uskoa? Miksi toivoa joka joulu ovikellon soivan, koska ainoa mitä näet, ovat alunperin lomamatkaan tarkoitetut rahat lahjapaketeissa?

Viisi Legendaa kertoo meille vastauksen. Kaikki hyvä maailmassa menettää voimansa jos emme usko. Jos emme toivo ja unelmoi, elämästämme tulee pikimustaa painajaista. Pakkasella valitamme kylmyyttä, vaikka voisimme nautiskella Pakkasukon seurasta. Jouluna istumme sohvalla hiljaa nautiskellen viiniä ja murehtien rahan menoa, vaikka voisimme istua Joulupukin sylissä ja osallistua lasten taianomaiseen, vaikkakin ei niin nuotissa kulkevaan laulantaan. Uneen vaipuessamme näemme huomisen mustat hevoset, vaikka voisimme nauttia kauniiden yksisarvisten seurasta edes pienen hetken tässä muuten niin synkässä ja kiireisessä elämässämme. Pääsiäisenä nauramme pienelle lemmikkikanillemme, jonka laitamme istumaan itse ostamiemme suklaamunien päälle, vaikka voisimme aamulla herätä ja hämmästellä pääsiäisen ihmettä. 

Minä elän mieluummin pienten ihmeiden täyttämää elämää. Mitä siitä, että tiedän kuka Joulupukin parran takana piilottelee, tai asettelen hattuun itse ne suklaamunat, jotka löydän seuraavana aamuna? Elämä on valintoja täynnä. Minä henkilökohtaisesti valitsen olla ikuinen lapsi ja toivoa paljon maailmalta, sillä emmehän me muuta näe kuin ne asiat joihin itse vakaasti uskomme. 

Oli mulla jotain asiaakin....

...mutta tähän mä päädyin. Olin kirjottanu varmaan kahden sivun pituisen tekstin, kunnes huomasin että siinä ei ollut päätä eikä häntää. Noh, tässä ainakin on: miten ihmisellä voi oikein olla näin kova ikävä?

Ei tää tosin paljoa eroa siitä kahden sivun tekstistä, siinäkin nimittäin höpöttelin siitä omasta perheestä jota itse rakentaa, ja että miten tärkeä se on. Noh, näillä mennään. 

Ainii, olin myös Tallinnan risteilyllä lauantaina. 12 tuntia putkeen menoa ja meininkiä, ei huh! Kiitos sille perheelle joka siellä oli mun seurana!