Pari päivää sitten Bostonissa räjäyteltiin, ja samaan aikaan mun päässä räjähti. Teki mieleni heti rynnätä tänne ja kirjoittaa, mutta päätin tunteiden antaa hieman viilentyä että tekstistäni saisi jotain selvääkin. Ensimmäinen kosketus asiaan oli Twitterin kautta, mikä tarkoitti että näin pelkkiä surunvalitteluja yhdysvaltalaisilta julkimoilta ja jouduin itse ottamaan selvää mitä oikeasti tapahtui. Tapanani on käyttää googlea englanniksi, joten päädyin ensimmäisenä New York timesin sivuille missä kerrottiin parin pommin räjähtäneen Bostonin maratonin maalialueen läheisyydessä.
Ensimmäiset ajatukseni olivat 'kuka nyt taas', 'mitä nyt taas' ja 'kuinka sairasta voi tämän maailman nykyinen meininki olla. Toinen ajatukseni, mikä kiehautti sisuksiani vielä enemmän, oli 'miltä näyttää iltalehden etusivu huomenna'.
Sen jälkeen minut valtasi epätoivo. Kuulen pommituksesta jossa on kuollut kyseisessä vaiheessa kaksi ja loukkaantunut yli sata henkilöä, ja sekunnin murehdittuani tilannetta, ajattelen vain seuraavan päivän mediamylläkkää. Mutta katsokaas, siitä on nykypäivänä kyse. Miten lehdet ja televisio kertovat, ja mitä ne kertovat. Tämä on sitä mikä myy. Meille kerrotaan murheellisia tarinoita murheellisesta näkökulmasta, ja kaivaudutaan siihen suruun ja tuskaan mitä maailmassa tapahtuu. Jokainen haluaa olla osa sitä. Jokainen haluaa voida sanoa tunteneensa tuskaa silloin kun täysin tuntematon henkilö murhaa toisen täysin tuntemattoman henkilön. Miten se onnistuu koska henkilöllä ei ole tunnesidettä kyseisiin ihmisiin? Lehdet profiloivat, luovat taustatarinan, kertovat enemmän. Kuvailevat tilanteen, joka koitui tämän Rovaniemeltä olevan, iloisen ja rakastavan Mikko-Petterin kohtaloksi. Lehdet tekevät tapahtumista jälkeenpäin elokuvaa. Elokuvaa, jossa voimme samaistua pääosan esittäjän rooliin. Päähahmon, jonka kaatuessa dramaattisen hidastetusti maahan, voimme tirauttaa muutaman kyyneleen.
Eikä tässä vielä kaikki. Koska tämä myy, se on sitä mitä meille tarjotaan. Katsoin joskus Michael Mooren tekemän dokumentin Bowling For Columbine, jonka ajatuksena on, että aselakeja on kiristettävä USA:ssa. Dokumentti on tarkoituksella tehty tätä väitettä tukemaan ja se näkyy, mutta huolimatta yksipuolisesta näkökulmasta minulle jäi erityisesti yksi dokumentin kohtaus mieleen. Siinä Michael Moore on Canadan Windsorissa joka on toisella puolella jokea Yhdysvaltain Detroitista, ja Moore kyselee Canadalaisilta lukitsevatko nämä ovensa iltaisin. Moore on yllättynyt, kun Canadalaisten vastaus on ei. Moore ihmettelee ääneen, miten mentäessä vain toiselle puolelle jokea, ihmisten käyttäytyminen ja luottamus kanssaihmisiä kohtaan on täysin vastakkaista kuin Yhdysvaltain puolella. Moore myös heittää ilmaan vastauksen omaan kysymykseensä: Yhdysvaltain media.
Media on aina ollut voimakas vaikuttaja ja tärkeä propagandan väline. Ihmisiin luonnollisesti vaikuttaa se, mitä meille kerrotaan, sen sijaan mitä jätetään kertomatta. Moore väittää, että Yhdysvaltain media saa ihmiset pelkäämään. Uutiset ovat täynnä ikäviä asioita, koska se myy. Jokaisen amerikkalaisen on tunnettava nahoissaan se, miten julmia ihmiset joskus voivat toisiaan kohtaan olla. Ja suomalaisena itselläni herää kysymys: olemmeko me enää kaukana tästä?
Muistan erilaisen ajan. Muistan sen ajan, kun uutisissa ikävät asiat olivat vain osa sitä mitä meille kerrottiin. Keskityttiin politiikkaan vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään, ja lehtien uutisotsikot olivat vielä ikävän välikohtauksen sattuessakin hyvän maun rajoissa. Ihmisiä ei peloteltu pelkillä ikävillä uutisotsikoilla ja meille esitettiin asiat positiivisesta näkökulmasta. Muistan lukeneeni useammankin otsikon henkilöistä jotka juoksivat takaisin liekkeihin pelastaakseen ihmishenkiä tulipalosta, jonka joku oli tarkoituksella sytyttänyt. Tai henkilöistä, jotka tiukan paikan tullen pistivät toisten edun omansa edelle. Mutta mitä ovat lehdet nyt? Täynnä murhia ja petosta mahdollisimman tarkkaan kuvailtuna. KOSKA SE MYY.
Toki on mahdollista nostaa nokkaansa Iltalehden ja Iltasanomien uutisständeille ja napata käteen hesari, josta voi lukea samat uutiset hieman siedettävämmässä muodossa. Mutta se, mikä minua henkilökohtaisesti huolestuttaakin on, että monet eivät niin enää tee. Ihmiset janoavat lisää kauhuja, ja lehdet antavat niitä meille. Bostonin pommitukset ovat taas tästä yksi hyvä esimerkki. Niiden sadan ihmisen sijaan jotka auttoivat pelastamaan pommituksessa haavoittuneita, IS ja IL keskittyivät tähän:
Pommit tappoivat 8-vuotiaan Martinin maaliviivalle Bostonissa
Uhreilla julmia sirpalevammoja – kertovat kotitekoisista pommeista?
Bostonin pommi-iskun tapahtumat hetki hetkeltä
Bostonin maratonilla räjähti - tässä katsojan video
Tältä Bostonin räjähdys näytti - katso video kadulta
Joukossa oli luonnollisesti myös muutamia sankaritarinoita, mutta pääteemoina olivat pelko ja suru. Lehdet häpeilemättä ottavat perheen joka on juuri kokenut menetyksen, ja asettavat sen valokeilaan. Lehdet häpeilemättä näyttävät meille nettisivuillaan videoita tapahtumista, jotka ovat epäilemättä uhrien elämän hirvittävimpiä. Ja kun me katsomme videoita ajatellen 'onneksi tuo en ollut minä', kehtaamme vielä sanoa surevamme aidosti näiden ihmisten puolesta. Koko tämän ajan kun ensimmäiset kauhua täynnä olevat otsikot ovat tulleet julki, tieto mitä etsimme ja mitä meille etsitään on 'kuka tämän teki'. Kunniaa saavat ne, jotka aiheuttavat kaiken tämän tuskan. Annamme jokaiselle kauhuteon tekijälle juuri sen, mitä he kaipaavat. Kaiken huomion. Tällä hetkellä tiedän niiden kahden nimet, jotka aiheuttivat Columbinen verilöylyn vuonna 1999. Tiedän niiden henkilöiden nimet, jotka toteuttivat kouluampumiset Kauhajoen ja Jokelan kouluissa. Enkä ensimmäisenkään uhrin nimeä.
Joten, minulla on ehdotus: seuraavan kerran kun jotain karmaisevaa tapahtuu , ota käteesi mielummin Helsingin sanomat kuin Iltalehti. Annetaan kunniaa niille joille väitämmekin sitä antavan, niille jotka oikeasti kärsivät, ja jätetään pois valokeilasta ne, joilla ei sinne mitään asiaa ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti