Usko & Toivo

Eilen katsomani elokuva Viisi Legendaa/Rise of the Guardians sai minut taas pohtimaan maailmaa hieman syvällisemmältä kantilta. Elokuvassa on viisi legendaarista hahmoa: Joulupukki/Santa Claus (joka muuten oli elokuvassa venäläinen, että murr vaan meidän Pukkimme puolesta), Nukkumatti/Sandman, Hammaskeiju/Tooth Fairy, Pääsiäispupu/Easter Bunny ja Pakkasukko/Jack Frost.

Elokuvassa neljä näistä hahmoista, Joulupukki, Nukkumatti, Hammaskeiju ja Pääsiäispupu ovat lasten tuntemia ja rakastamia hahmoja, jotka Kuu-Ukko on valinnut suojelemaan ja tuomaan iloa maailman lapsille. Niin kauan kuin maailman lapset uskovat Suojelijoihin, Suojelijat ovat voimainsa tunnossa ja voivat jatkaa tehtäväänsä lasten ilahduttamiseksi. Suojelijat eivät halua tulla nähdyiksi, mutta silti jokainen lapsi joka heihin uskoo, voi nähdä vilauksen Pääsiäispupusta pääsiäissunnuntaina tai Joulupukista jouluaattona. 

Pakkasukko taasen on yksin viihtyvä 300-vuotias poika joka nauttii huvista ja kepposista, ja viettää aikaa lasten kanssa tuoden näiden elämiin leikin ja riemun. Äidit ovat kuitenkin kertoneet Pakkasukon olevan vain pelkkä kuvaus kylmästä ilmasta joka saattaa joskus puraista, joten yksikään lapsista ei usko pojan olemassaoloon. Niinpä poika pysyy näkymättömänä kaikille maailman lapsille. Pakkasukko onkin tämän vuoksi hämmentynyt kun Kuu-Ukko valitsee yhtäkkiä myös hänet yhdeksi Suojelijoista.

Elokuvan edetessä Pitch/Pitch Black, painajaisten paha henki, uhkaa maailman lapsia. Hän pyrkii sammuttamaan jokaisen lapsen toivon kipinän siitä, että Suojelijat ovat olemassa. Jos toivo kaikesta hyvästä sammuu, painajaismainen Pitch ottaa vallan eikä Suojelijoilla ole voimia puolustaa lapsia pahaa vastaan. Pitch haluaa, että häneen uskotaan. Tällöin hänet voidaan nähdä, ja häntä voidaan pelätä. 

Elokuvan jännitysmomentti on se, kun ainoastaan yksi positiivinen valo loistaa Suojelijoiden kartalla, eli yksi maailman lapsista säilyttää uskonsa painajaisten vallatessa alaa. Miten käy? No, sitä en kerro.

Monen lapsen tavoin, minäkin olen uskonut Joulupukkiin. Koin kylläkin noin viisivuotiaana traagisen hetken kun huomasin, että Joulupukki käyttää samanlaista Adidaksen kelloa kuin eräs vanhempieni läheisistä ystävistä. Pari vuotta sen jälkeen joku kertoi minulle "totuuden": ei Joulupukkia ole olemassa. Toki järkytyin, enkä olisi tuolloin osannutkaan vielä muuta. Mutta kun seuraava joulu tuli, odotin sitä yhtä innolla kuin edeltävääkin. Minulle nimittäin kerrottiin, että koska kaksi nuorempaa serkkuani elivät vielä siinä uskossa että Joulupukki on totta, porot löytävät tiensä edelleen myös meidän ovemme eteen.

Lapsena emme ajattele, vaan lapsena unelmoimme sokeasti. Kuinka moni meistä on Harry Potterin tavoin toivonut saavansa 11-vuotiaana kirjeen joka muuttaa koko maailman? Kuinka moni meistä on Risto Reippaan tavoin uskonut pehmolelujensa heräävän eloon leikin tiimellyksessä?  Lapsen silmissä kimaltaa usko ja toivo: jotain taianomaista voi tapahtua kenelle tahansa. Silloin jotain taianomaista myös tapahtuu: lapsi näkee sen mihin uskoo. 

Itse olen 22-vuotias, ja lasten tavoin minäkin näen Joulupukin. Saatan tietää että parran takaa löytyy Jani tai Juha, mutta odotan Pukkia siitä huolimatta suurella innolla. Miksi? Koska uskon. Uskon abstraktiin ajatukseen siitä riemusta mitä Pukki tuo mukanaan ovesta sisään. Uskon siihen, mitä Joulupukki hahmona edustaa, enkä koskaan halua menettää sitä jouluaaton nautinnollista jännitystä kun ovikello soi ensimmäistä kertaa.

Voi olla, että mies, joka vierailee vuosittain luonanne, näyttää hieman naapurin Anterolta tai perhetuttavaltanne Olavilta. Mutta sille joka uskoo, mies on valkopartainen ja punanuttuinen lahjoja jakava Joulupukki. Ja vaikka monet lapset ovat huomanneet että Pukki voi olla hieman pelottavakin, on jouluaaton taianomainen tunnelma silti jostain syystä odottamisen arvoinen. 

Mitä meille siis tapahtuu? Yhtäkkiä kasvamme, ja näemme enemmän: työtä, tuskaa, kuolemaa, stressiä, ahdistusta, surua... Ja unohdamme kaiken muun. Tiedämme liikaa. Elämän realiteetit iskevät aivan liian kovaa. Tiedämme, että jos puhut pehmolelun äänellä, pehmolelu ei itse kerro mitä se haluaa. Tiedämme, että 11-vuotissyntymäpäivämme meni jo aikaa sitten, ja kirjettä Tylypahkaan ei kuulunut. Lapsuutemme toiveet ja unelmat kokivat rankkoja kolauksia, joten meistä kasvoi kyynisiä aikuisia, joiden unelmat rajoittuvat rahan tienaamiseen tai ulkomaille matkustamiseen. Ja kaiken huipuksi, joudumme itse tekemään töitä näiden unelmien eteen. Joten miksi uskoa? Miksi toivoa joka joulu ovikellon soivan, koska ainoa mitä näet, ovat alunperin lomamatkaan tarkoitetut rahat lahjapaketeissa?

Viisi Legendaa kertoo meille vastauksen. Kaikki hyvä maailmassa menettää voimansa jos emme usko. Jos emme toivo ja unelmoi, elämästämme tulee pikimustaa painajaista. Pakkasella valitamme kylmyyttä, vaikka voisimme nautiskella Pakkasukon seurasta. Jouluna istumme sohvalla hiljaa nautiskellen viiniä ja murehtien rahan menoa, vaikka voisimme istua Joulupukin sylissä ja osallistua lasten taianomaiseen, vaikkakin ei niin nuotissa kulkevaan laulantaan. Uneen vaipuessamme näemme huomisen mustat hevoset, vaikka voisimme nauttia kauniiden yksisarvisten seurasta edes pienen hetken tässä muuten niin synkässä ja kiireisessä elämässämme. Pääsiäisenä nauramme pienelle lemmikkikanillemme, jonka laitamme istumaan itse ostamiemme suklaamunien päälle, vaikka voisimme aamulla herätä ja hämmästellä pääsiäisen ihmettä. 

Minä elän mieluummin pienten ihmeiden täyttämää elämää. Mitä siitä, että tiedän kuka Joulupukin parran takana piilottelee, tai asettelen hattuun itse ne suklaamunat, jotka löydän seuraavana aamuna? Elämä on valintoja täynnä. Minä henkilökohtaisesti valitsen olla ikuinen lapsi ja toivoa paljon maailmalta, sillä emmehän me muuta näe kuin ne asiat joihin itse vakaasti uskomme.